Musta, pimeä vesi. Minä.

Tunteita on tällä hetkellä aivan liian paljon. Liikaa asioita, liikaa tunnettavaa, liikaa… Menneisyyttä, nykyisyyttä, tulevaisuutta. Muistoja, päätöksiä, suunnitelmia. Kipua, ikävää, turhautumista. Pelkoa, surua, epätoivoisuutta.

Vajoan tummaan veteen. Yritän kurottaa kättäni, mutta ei ole ketään, joka tarttuisi siihen; ei ketään, joka auttaisi. Haron ilmaa ja vajoan yhä syvemmälle.

Sirpaleet tulevat lähelleni iltaisin. Ne suunnittelevat syrjäyttävänsä minut ja nousevansa itse hallintaan. Ennen nukahtamistani ne vyöryttävät eteeni niiden uusimpia suunnitelmia: suunnitelmia siitä, mitä puhuvat terapeutille; suunnitelmia siitä, mitä aikova tehdä minulle (itselleen); suunnitelmia huomisesta ja suunnitelmia tulevasta; suunnitelmia. Ne tietävät, että minä olen väsynyt. Ne tietävät, että minäkin haluan jo luovuttaa.

Mustaa, kylmää vettä tunkeutuu sisälleni. Se syrjäyttää hapen keuhkoistani ja saa minut yskimään. Kädet harovat tyhjää. Vajoan pinnan alle, pyristelen takaisin pinnalle, vajoan, pyristelen,vajoan, yhä uudestaan ja uudestaan. Kunnes lopulta. Kädet väsyvät. Vesi tuntuu niin painavalta. En enää löydä tietäni takaisin. En enää jaksa taistella.

Surua. Teeskentelyä. Leikkimistä. Sen ajatuksen kasvattamista, että olisin kuin kaikki muut: että suunnittelisin tulevaisuutta, luottaisin tulevaan ja jaksaisin rakentaa omaa elämääni eteenpäin. Suuremman asunnon etsintää, lainalupauksia ja haaveita. Tulevaisuuden ja ammatillisten suunnitelmien kartoittamista, opiskelua ja toiveita. Hedelmöityshoitojen tauottamista ja epätoivoa. Omien adoptiomahdollisuuksien epätodennäköisyyttä ja epäuskoa. Koirahaaveita ja toivoa.

Tunnen, kuinka vajoan. Pinnalta kajastava valo haihtuu, kunnes katoaa kokonaan. Kehoni rentoutuu ja muuttuu elottomaksi. En enää liiku. En enää ajattele. Vajoan.

Liian paljon kaikkea. Liian paljon elämää. Liian paljon.

Milloin saa sanoa, etten jaksa enää: kiitos ja näkemiin, tämä oli nyt tässä? Milloin saa paljastaa, miten heikko, voimaton ja hauras todellisuudessa on? Milloin saa takertua toiseen ihmiseen ja huutaa, minä tarvitsen sinua? Olen kyllästynyt siihen, että olen aina niin vahva. Aina niin hemmetin vahva. Aina selviän. Entä jos en enää haluakaan selvitä? Entä jos haluankin vajota? Entä jos haluankin antaa toisten hoitaa hommat tästä lähtien, antaa sirpaleitten tulla keskiöön ja tehdä mitä haluavat? Tämä kaikki on liikaa. Minä en jaksa enää.

Auta minua. Minä en jaksa enää. Ajatus nousee elottomasta ruumistani kuin itsestään. Ajatus, rukous, pyyntö. Hiljaiset  sanat, äänetön anelu. Kuuleeko kukaan? Onko ketään, joka ottaa ajatuksen vastaan? Onko ketään, joka välittää?

Pitäisi kai olla kiitollinen siitä, että tunteet viimein vyöryvät mieleeni. Niitähän minä olen niin kaivannut. Tunteet… ne kuitenkin sattuvat. Ihan pirusti sattuvat. Tuskaa. Kipua. Hiljaisia kyyneleitä. Eikä ketään, kelle kertoa, millainen fiilis oikeasti on. Sillä enhän minä kerro. Minä vain selviän. Hemmetti.

Joku nostaa kehoani. Vajoaminen on pysähtynyt. Tunnen vedenvirtauksen kasvoillani. Minähän kohoan ylöspäin!

Sirpaleet kuiskivat tässä vaiheessani korviini, miten säälittävä olen, kun valitan näin. Ei ketään oikeasti kiinnosta, ei kukaan oikeasti tätä blogia edes lue. Hähää. Säälittävää. Älä valita! Minä yritän kertoa niille, että itseäni (itseämme) varten minä kirjoitan. Voin paremmin, kun kirjoitan. Voin vapaammin, kun kirjoitan. Ja kuitenkin ajattelet, että joku jossain lukee ja välittää siitä, mitä lukee! Ha! Voi sirpaleitani. Jostain niidenkin mielipiteet kumpuavat.  Ja kuitenkin, niin, niin ajattelen. Voin paremmin, kun ajattelen niin.

Vesi väistyy ja minä kohoan pintaan. Haukon happea ja päristelen. Joku vetää minut pois vedestä. Tunnen maan kehoni alla. Kuulen sanoja korvissani. Tunnen silityksen poskellani. Aistin voiman virtaavan sisälleni. Joku antaa minulle rohkeutta ja uskoa. Joku suojelee ja välittää. Joku huolehtii, eikä anna minun luovuttaa.

Uusi päivä. Uusi voima. Uusi toivo.

On pakko jaksaa. Luovuttaminen ei ole vaihtoehto.

Ylikierroksia. Kierroksia. Vielä lisää. Levottomuutta. Jaksamattomuutta. Unettomuutta. Kaikkea sitä. Ja vielä enemmän.

Tunteeni ovat alkaneet pyrkiä yhä enenevissä määrin etualalle. Herkistyn ja liikutun, tunnen surua ja pettymystä. Sirpaleet käyvät näyttäytymässä aina aika ajoin – antaen minun kuitenkin olla rauhassa suurimman osan päivästä. Vai pidänkö minä ne loitommalla? Kenties. Päässä pyörii monenlaista. Raha-asioita. Työkyvyttömyyttä. Sairauspäivärahaa. Kuntoutustukea.

En lopulta hakenut uutta, syksyllä alkavaa työtä. Kai pitäisi olla ihan tyytyväinen siihen, että Unna sai puhuttua meille (itselleen) järkeä. Terapeutin avustuksella. Minä uhkasin kyllä sitten syyttää terapeuttia siinä vaiheessa, kun minua rupeaa harmittamaan. Kai Unnakin osan syystä ansaitsee. Niin, minä en ole Unna. Kuka minä sitten olen? En Unna, vaan joku muu. Kenties ristimänimeni kantajan ja tummien sirpaleitten risteytys. Jotain sinnepäin. Mutta minä olen nyt täällä, hahaa! Pysykää muut loitolla! Jääkuningatar hallitsee.

Momentary lapse of reasoning. And I’m back. Minä siis, tunnetaan myös nimellä Unna. Tiedän, toisten voi olla vaikea ymmärtää, mistä puhun. Yksi ja sama ihminen, ulkoisesti. Sisäisesti, yli kolmekymmentä (hiljaa minuun liittyviä) emotionaalista persoona, kuusi (vähitellen toisiinsa ja minuun integroituvaa) näennäisen normaalia persoonaa ja sitten minä, true self, Unna, joka jo vähitellen alan olla osa kaikkia muitakin, tai pikemminkin, he minua. In other words. Dissosiaatiohäiriö. Tätä kaikkea se käytännössä tarkoittaa.

Sirpaleet, sisäiset persoonani, pyrkivät nykyisin yhä enemmän ääneen. Joku voisi nähdä tämän huolestuttavan kehityssuuntana, mutta todellisuus on toinen – vain ääneen pääsemällä ja tilaa saamalla sirpaleet tulevat kuulluiksi. Ja vain tulemalla kuulluiksi sirpaleet voivat asteittain integroitua minuun, niin että lopulta meistä (minusta) tulee yksi, kokonainen ja eheä minä. Sekä sisäisesti että ulkoisesti.

Nyt jatkan kierroksilla käymistä. Sekin on tarpeen. Ainakin tässä vaiheessa.

Ja lisäksi niitten tunteitten kuulemista. Se vasta tärkeää onkin.

Makaan sängyllä. Joku tunkee lähelleni. Liian lähelle. Minuun sattuu.

Istun pöydällä. Hahmo on edessäni. Minussa. Joku suutelee minua ja silittää ihoani. Kertoo välittävänsä minusta. Minä haluan uskoa. Sisimpäni tietää, että kaikki se on väärin. On kuitenkin helpompi kestää, kun uskoo toisenlaiseen todellisuuteen.

Ei. En ole siellä. Olen vuodessa 2012. Ja silti mielikuvat piirtyvät eteeni. Minä, pöytä.. Minä, sänky… Minä, kipu… Tunnen kipua. Nyt, tässä hetkessä, tässä ajassa. Kehoni tuntee sen, mikä on tapahtunut kauan sitten. Lihakseni kiristyvät ja jähmettyvät. Menen lukkoon. Tässä ajassa. Tässä hetkessä. Minä olen vuodessa 2012. Mutta kehoni ei ole.

Jotain on suussani. En voi puhua. Jotain on suussani. Niin syvällä, että tukehdun. Jotain on suussani. Minuun sattuu. Kurkkuni lihakset jähmettyvät ja kiristyvät. Lukittuvat. Se jokin ei kuitenkaan poistu. Itken. Myöhemmin kotona oksennan salaa.

On vuosi 2012. Olen yksin. Kukaan ei ole lähelläni, vierelläni, sisälläni. Olen turvassa. Kaikki on hyvin.

Minä, pöytä.. Keskeytys. Mitä tapahtuu? Joku, joku toinen on tullut huoneeseen. Se joku toinen on vihainen. ”Mitä täällä tapahtuu?” Hahmo edestäni, läheltäni, sisältäni poistuu. Vetää housut jalkaansa. "Mitä täällä tapahtuu?" kysymys toistetaan. En sano mitään. En uskalla sanoa. Se toinen sanoo, se toinen selittää. Se toinen kertoo, että kun muutkin… Muutkin minun kanssani. Niin hänkin. Keskeyttäjä on vihainen. Käskee minun mennä kotiin. Huutaa. Raivoaa. Minä pelkään. Entä jos keskeyttäjä kertoo hänelle? Sille, joka satuttaa minua kaikista eniten? Entä jos kertoo? Mitä sitten tapahtuu? Puen päälleni ja menen kotiin. Minua pelottaa.

Makaan sängyllä. Tässä ajassa, tässä hetkessä, vuodessa 2012. Minua itkettää. On nälkä. Ei kuitenkaan tee mieli syödä mitään. Tunnen itseni jälleen kerran niin likaiseksi. Tuhotuksi, turmelluksi… Jokin sirpaleista on jo aiemmin ehdottanut, että alkaisin myydä itseäni. Mitä väliä sillä enää on, onhan meidät jo tuhottu.  Onhan meidät jo liattu ja pilattu. Nyt tuo sirpale aktivoituu jälleen. Hyötyisimmepä itsekin siitä, mitä meille on aiemmin tehty tahtomattamme.

Katson sirpaletta surullisesti. Ymmärrän, mihin sen ehdotus perustuu. Tiedän, että todellisuudessa se ei enää jaksa uskoa siihen, että keho, jossa elämme, kuuluisi meille. Ja kuitenkin kuuluu. Nyt kuuluu. Vuodessa 2012 kuuluu. Enää meidän ei tarvitse jakaa kehoamme tahtomattamme. Olemme turvassa. On vuosi 2012 ja me olemme turvassa.

 ”Joko sä kohta menet takaisin töihin?” Kysymyksiä, joita olen viime päivinä saanut kuulla useiden eri ihmisten suusta. Jopa mies on alkanut viestittämään, että alkaa kyllästyä minun pitkään sairaslomaani. Tuntuu pahalta. Minun on muutenkin vaikea perustella itselleni, että olen perustellusti ja ansaitusti sairaslomalla. Lähipiirin kommentit eivät ainakaan paranna fiilistä yhtään.

Toki tiedän, että miehen tapauksessa kyse on siitä, että hän itse on loman tarpeessa. Eikä hän ole minua töihin pakottamassa, mutta en silti voi olla pohtimatta, mitä miehen päässä todellisuudessa liikkuu. Sirpaleet kuiskivat, että ihan samanlaisena luuserina se minua pitää, kun kaikki muutkin. Tunnen (taas) itseni totaalisen epäonnistuneeksi ja surkeaksi ihmisen irvikuvaksi.

Olen tänään miettinyt tulevaa syksyä ja sairauspäivärahakausien loppumista. ”Haluanko” todella jatkaa sairastelua vielä siitä eteenpäinkin? Jos en, niin mitä sitten? Mitä minä teen? Yritin aiemmin päivällä kokoontua sirpaleitten kanssa samaan mieleni tilaan, jotta saisimme kaikki yhdessä toisiamme kuunnellen keskustella tilanteestamme ja tulevasta. Juuri, kun sain rauhoituttua (olen ollut parin päivän ajan todella levoton ja ajatukset juoksevat ympyrää) ja pääsin mieleni sisäiseen kokoustilaan, luokseni lensi sirpale, jota en ole aiemmin tavannut – musta korppi.

Korppi lenteli ylläni ja samassa huomasin maisemien vaihtuvan. Saavuin lapsuudenkotini pihaan. Korppi kaarteli pitkin pihaa ja minä seurasin perässä. Lopulta korppi laskeutui tiiliaidan päälle ja kraakkui. Ymmärsin, että minun piti katsoa korpin suuntaan, aidan taakse. Aidan takana, varaston ja talon seinämän muodostamassa kulmauksessa, näin pienen tytön, itseni. Minä itkin.

Samassa katselin itseäni tuon pienen tytön silmin. Pienen tytön silmien kautta näin korpin ja koprin vieressä seisovan nuoren naisen, itseni. Seuraavana hetkenä olin jälleen omassa aikuisen kehossani. Pieni tyttö katsoi minua täynnä hätää, epätoivoa ja alistumista. Korppi vilkaisi minuun ja äännähti. Samassa lensimme muistossa taaksepäin.

Näin jotain, joka hämmentää minua edelleen. Luulen, että näin jälleen uuden ihmisen hyväksikäyttävän minua. Siltä se ainakin näytti, mutta… Nuori mies ja minä... Ei. Eihän se voi olla niin... Vai... Voiko se olla totta? Onko se niin? Minua itkettää.

Muistossa olen jo kouluikäinen. Toinen muisto tuo mieleeni sanat: ”Minä rakastan sinua. Sinä olet minun oma pikku kultani.” Kauniit sanat oikeassa yhteydessä lausuttuna. Ei siinä yhteydessä, johon mieleni ne kytkee. Muistossa ilahdun sanoista. Miksi? Kai minä muistossani uskon niihin. Kai minä haluan uskoa. Kai sanat merkitsivät minulle sitä, että edes joku välittäisi, että edes jollekin olisin tärkeä. Kai minun piti ilahtua sanoista selvitäkseni. Selvitäkseni siitä, että jälleen kerran joku tulee minua lähelle ja tekee minulle asioita, joita en vielä kunnolla ymmärrä. Että jälleen kerran joku rikkoo minut.

Muistot sekoittuvat toisiinsa ja vääristyvät. Se, mikä ennen tuntui niin selkeältä ja varmalta, muuttuu häilyväksi, epävarmaksi ja utuiseksi. Ehkä mieleni kestää vain rajatun määrän selkeitä muistoja kerrallaan? En tiedä. Kaikki muuttuu päivä päivältä entistä sekavammaksi ja monimutkaisemmaksi. En tiedä, mitä enää uskoa tai mihin luottaa. Olen eksyksissä.

Suljen silmät. Pari yksinäistä kyyneltä valuu poskeani pitkin. En kuivaa niitä pois. Ei ole tarvetta. Olen yksin. Yksin voin itkeä. Kukaan ei nyt näe, miten heikko todellisuudessa olen. Haluaisin itkeä enemmänkin, mutta en voi. Olen turta. Sisälläni on niin paljon, eikä sittenkään mitään. Mielessäni on ahdasta, mutta kuitenkin niin tyhjää. En enää saa mistään otetta. Yritän. Kurotan sormiani ja haravoin ilmaa.

 En saa mistään otetta. Putoan. Törmään maahan ja hajoan. En saa mistään otetta.

Uudet muistot ja uusi kaaos. Mitäpä tähän lisäämään. Onhan se hienoa, että menen eteenpäin eheytymisen tielläni muistamalla ja tiedostamalla, mutta samalla mieleen palautuneet asiat aiheuttavat suurta ahdistusta, sirpaleitten panikoitumista ja koko systeemin horjumista. Parin päivän ajan kaikki sirpaleet ovat olleet jokseenkin kauhuissaan, paniikissa ja sekaisin. Olotila ei ole siis mitenkään kehuttava, kun pään sisällä täristään, juostaan ja huudetaan. Keskiössä olevat sirpaleet vaihtuvat koko ajan, minkä seurauksena oloni on irtonainen, rikkonainen ja sekava. Yritän jotenkin pitää itseni vielä kaiken tämän hallitsijana, mutta aina ei ihan onnistu. Huoh. Unnakin on vaipunut jonnekin sirpaleitten tasolle rauhoittelemaan niitä ja pitämään pienemmistä huolta. Ei siis ihmekään, että voimani ovat vähissä ja oloni sekava.

Välillä haluaisin takertua päähäni ja vain täristä hiljaa. Sitten toisena hetkenä haluaisin huutaa ja karjua, komentaa sirpaleita rauhoittumaan. En tee kumpaakaan. Sen sijaan yritän vain jaksaa. Nimenomaan yritän.

En jaksa. Haluan vain luovuttaa. Lauantai-iltana lähdin keskelle luontoa, istuin sammaloituneen kiven päällä ja itkin. Lopulta olisin vain halunnut jäädä metsään. Ajatuksena oli vain, etten jaksa enää. En jaksa. Ja silti on pakko jaksaa. Hemmetti.

Mikä uusissa muistoissa sitten on niin karmaisevaa? Kaikki. Ne kertovat, miten paljon julmuutta olen pienenä lapsena joutunut kokemaan. Ne herättävät minussa raivon ja vihan. Ne saavat minut surulliseksi. Suurin kuormittavuus tulee kuitenkin siitä, että muistojen myötä olen ymmärtänyt, että eräs julmuuden lähde kuuluu edelleen elämääni. Aiemmin julmuuksien tekijät ovat olleet vain osia menneisyydestäni. Uudet muistot kertovat muuta. Ja saavat sirpaleet paniikkiin.

On kammottavaa ajatella, että joudun katsomaan tuota ihmistä silmiin ja teeskentelemään, että kaikki on edelleen hyvin (joku voisi sanoa, ettei tarvitse teeskennellä – joo-o, mutta muuhun en vielä ole valmis).  Kammottavaa ja kuluttavaa. Kuka oikein päätti, että minä jaksan ottaa nämä muistot vastaan? Kenen idea se oli, että mennään ja aletaan tonkia mieleni kaatopaikkaa? Kenenkä mielestä tästä olisi jotain hyötyäkin? (Jostain mieleni syvyyksistä Unna kuiskaa, että kyllä minä jaksan. Kyllä minä selviän. - Ja vitut.) Minä en jaksa. En vain jaksa enää.

Prkl. Grr. Argh. Hemmetti. Ruma sana. Toinen ruma sana. Kymmenen kirosanaa.

Kaksi askelta eteenpäin, kolme taaksepäin. Tänään on taas tällainen päivä. Olen kiukkuinen ja taas niin hermostunut. Kiitos hormonipillereiden. Tiedän syyttää niitä, sillä hermostuneisuus tuli päälle samoilla kiertopäivillä kuin viime kuussakin. Levoton. Olen le-vo-ton. Koko ajan joko jalka heiluu tai sormet rummuttavat pöytää. Olen hermostunut. Her-mos-tu-nut.

On vaikea saada omista ajatuksistani kiinni. Keskiöön pyrkii Teiniangstaaja ja joku muu (kuka? - en tiedä). Terapiassa terapeutti meni sanomaan ristimänimeni terapian alkupuoliskolla. And all hell broke loose. Oli muutenkin vaikea yrittää saada kommunikoitua, kun päässä vilistää miljoona ajatusta. Sen jälkeen, kun terapeutti oli nimeni sanonut, en enää voinut kontrolloida yhtään mitään. Joku muu tuli ja alkoi puhua. En tiedä, huomasiko terapeutti, etten minä ole se, joka puhuu (ja kuitenkin olin). Luulen, että ainakin aavisteli jotakin, koska puhuja puhui harvinaisen leveästi synnyinseutuni murretta – täällä asuessani en murretta yleensä niin leveästi käytä (murre sensuroituu itsestään pois, koska toisetkaan eivät sitä puhu). Pitää kai kuitenkin ensi kerralla selventää terapeutille vielä, että viimeksi se oli sitten joku muu kuin minä, joka niitä asioita puhui…

Luulen, että uudet muistot ovat laukaisseet tämän sekasorron mielessäni (ja hormonipillerit ovat luoneet otollisen kasvuympäristön sivuvaikutuksineen). En ole yllättynyt, sillä muistojen sisältö on ollut jotain niin ahdistavaa, karmaisevaa ja käsittämätöntä – pakkohan mieleni oli siihen jotenkin reagoida. Enemmän olisin ihmetellyt, jos en olisi reagoinut mitenkään. Silti tämä olotila verottaa voimia ja saa minut melkein hyppimään seinille. Voisi rikkoa, rikkoa jotakin, hajottaa vaikka pari lautasta! Lautasta! Joo! Kuten näkyy, keskiöön pyrkivillä sirpaleilla on purkamatonta aggressiota. Olen vihainen! Vi-hai-nen! Vittu, me kaikki ollaan vihaisia! (En tiedä, miksi tämä joku, jotkut, haluaa tavuttaa sanoja. Haluaa nyt vaan, joten minä annan sen, niiden, tavuttaa.) Grr. Levoton. Le-vo-ton! Pitää tehdä jotain. Jotain pitää tehdä!

Menen rauhoittelemaan itseäni ulos ja käyn ostamassa suklaata. Sitä tässä nyt ainakin tarvitaan. Paljon suklaata. Heippa.

P.S. En tiedä, mikä tuo otsikkokin nyt oli ja kuka sen siihen halusi laittaa. Joku halusi, joten laitettiin. Antaa mennä vaan.

Taas on jouduttu käymään sirpaleitten välisiä neuvotteluita. Lapsisirpaleet ovat kauhuissaan, koska olen muistanut jälleen lisää, ja herraparatkoon, puhunut jopa muistoistani ääneen! Raukat ovat nyt kauhusta suunniltaan ja varmoja siitä, että meidät (minut) tullaan pian tappamaan. Olenhan paljastanut salaisuuksia tämän meidän kokonaisuutemme ulkopuolisille henkilöille. Puhunut näistä vielä terapiassakin, kuinka minä kehtaan. Ei se ole sallittua! Olen yrittänyt vakuutella lapsisirpaleita siitä, että kaikki on hyvin. Olemme turvassa. Kukaan ei tule tappamaan niitä, meitä, minua. Kaikki on hyvin. Nyt ne alkavat hiljalleen uskoa ja luottaa sanoihini.

Eilen terapiasta tultua tulin sängylle makaamaan. Huomasin erään sirpaleeni aktivoituvan ja ihmettelevän suureen ääneen, miten olemme jo omassa sängyssä makaamassa, kotona ja turvassa. Vasta äskenhän olimme vielä terapeutin luona ja terapia-ajastakin oli vielä puolet jäljellä! Minun piti kertoa sirpaleelleni, mitä olimme terapeutin kanssa ajan jälkipuoliskolla puhuneet, ja kuinka olin kävellyt rauhassa ja hyvillä mielin kotiin. Ilmeisesti sirpale ei ollut kestänyt terapiassa puhumiani asioita, vaan oli luikkinut hyvissä ajoin karkuun jonnekin mieleni perimmäiseen nurkkaan. Edes sängyssä maatessani sirpale ei halunnut minun toistavan asioita, joista olin terapeutin kanssa puhunut. Lopulta sain sirpaleen kuitenkin vakuutettua siitä, että kaikki on hyvin ja minä olen siellä, missä minun kuuluukin olla.

Ymmärrän sirpalettani hyvin. Minullakin on vaikeuksia uusien muistojeni ja mielikuvieni kanssa. Tunnen itseni niin kovin surulliseksi. En enää edes jaksa olla vihainen tai ihmeissäni, sillä uudet muistot menevät täysin käsityskykyni ulkopuolelle. Välillä kyseenalaistan muistojen todenperäisyyden ja olen varma, että olen vain keksinyt kaiken. Välillä haluaisin vain unohtaa ja torjua kaiken. Pitäisiköhän mennä hakemaan unohdusta baarista ja vetäistä elämäni ensimmäiset kännit? Nääh. Ei sinusta kuitenkaan olisi siihen, eräs sirpale kuiskaa. Olen kuulemma liian kiltti tyttö. No, todellisuudessa tiedän, etten tee niin (enkä koskaan tule tekemäänkään), koska tiedän, ettei siitä olisi mitään hyötyä. Yhtään millään muotoa. (Ja sunhan pitää aina tehdä kaikki niin, että siitä on jotain hyötyä, eräs sirpaleistani vittuilee.)

En aio mennä baariin hakemaan unohdusta. (Ja sille sirpaleelleni tiedoksi, että minä vain suojelen meitä. Jos ei miellytä, niin voivoi.) Mieluummin muistan kuin unohdan. Vain muistamalla voin auttaa itseäni toipumaan ja eheytymään. Ja muistoni ovat tosia ja todellisia. Vaikka minun pitäisikin välillä kyseenalaistaa niiden todenperäisyys, ihan vain itseäni suojellakseni, on lopulta kuitenkin päädyttävä hyväksymään muistot osaksi elämänhistoriaani. Ovat ne sitten miten absurdeja (ainakin julmuudessaan) hyvänsä.

Nyt minua väsyttää. Sirpaleitten kanssa kommunikoiminen ja uusien muistojen tiedostaminen ovat vieneet voimiani. Palkitsen itseni jaksamisesta ja menen keittämään kuumaa kaakaota. Sitten käperryn peiton alle ja pyrin saamaan tämän palelun (juu, taas olen palellut monen tunnin ajan) loppumaan.

Kylmä. Kylmä. Täällä on kylmä. Eipäs. Minulla on kylmä. Täällä ei ole kylmä, mutta minulla on kylmä. Tärisen. Olen palellut jo viimeisen parin tunnin ajan. Paleltaa edelleenkin. Pitäisi siivota. En jaksa. Paleltaa. Vaikea siivota, kun paleltaa niin, että tärisen paksun peiton allakin. Hyrrr.

En kuitenkaan usko, että olisi mitään tautia tuloillaan. Pikemminkin elimistö on taas aivan sekaisin: lämmöt koholla, kuumia aaltoja, vilunväristyksiä, kiukkuisuutta… Niinpä niin. Kaksinkertainen hormoniannos ei olekaan muuta tuottanut kuin kaksinkertaisen määrän sivuvaikutuksia. Seurantaultrassa ei johtofollikkelia näkynyt, joten ovulaatiota ei tässäkään kierrossa tapahdu. Hiphei. Ensi kiertoon kai pitäisi jo tehdä uudet suunnitelmat, sanoi lääkäri. Näillä hormoneilla ei ainakaan ala kroppa toimimaan. Että näin. Mitäpä tähän lisäämään.

Eilen käväisin hammaslääkärillä. Hammaslääkärikäynti herätteli erinäisiä muistoja ja traumoja. Eräs muistoista aktivoitui, koska hammaslääkärini (mies) puhui minusta hammashoitajalle käyttäen termiä ”neiti”: ”kyllä tällä neidillä on tosi vahvat hampaat” jne. Huomasin ahdistuvani. Olen aiemminkin huomannut ahdistuvani, jos joku käyttää minusta termiä, joka paljastaa sukupuoleni; neiti, nainen, rouva…

Hammaslääkärikäynnin jälkeen päätin tehdä syväsukelluksen mieleeni ja tutkailla, mistä ahdistukseni nousee. Hyvin pian mieleeni nousi sanoja: ”Miksi sinun pitikin olla tyttö?” ”Voi, kun olisit poika!” ”Ja meillä noita tyttöjä oli jo ihan tarpeeksi, pitikö sinunkin.” Lisäksi muistin, kuinka minua syyllistetään erinäisistä tapahtumista (mm. hyväksikäytöstä) sillä perusteella, että olen tyttö ja näin ollen itse syyllinen tapahtumiin. Mieleni nosti tietoisuuteeni vielä erään rankaisukeinon, jossa minua ja tyttöyttäni häpäistään jonkin esineen avulla. Enempää en halua kertoa. Sen voin sanoa, että näiden tekojen takana ei ole kuitenkaan kumpikaan hyväksikäyttäjistäni (vaikka jälkimmäinen teko on itsessään jo hyväksikäyttöä – pitäisi siis kasvattaa hyväksikäyttäjieni lukumäärää yhdellä).

Toinen muisto aktivoitui hammaslääkärin sorkkiessa suutani ja tunnustellessani leukaani & niskaani (virheellistä purentaani harmitellessaan). Jälkeenpäin mieleeni nousi muistikuva hyväksikäytöstä, jossa hyväksikäyttäjäni tunkeutuu suuhuni niin syvälle, että olen vähällä ensin tukehtua ja sitten oksentaa. Muistossa kurkkuni lihakset menevät lukkoon, minä menen paniikkiin ja lopulta kai puren hyväksikäyttäjääni. En muista, mitä sen jälkeen tapahtui. Tuskin mitään miellyttävää.

Muistot herättävät minussa monia tunteita. Enimmäkseen kai surua. Surua menetetystä lapsuudesta, surua menetetystä viattomuudesta, surua tuhoutuneista mielikuvista, surua… Suru aktivoituu myös tässä hetkessä ja elämäntilanteessa. Surua siis siitäkin, etteivät hormonit taaskaan tuottaneet toivottua lopputulosta, eikä edelleenkään ole edes teoreettista mahdollisuutta yrittämiselle. Surua… Minua paleltaa edelleen. Vedän peiton korviin ja yritän vakuuttaa itseäni siitä, että asiat järjestyvät.

Olen pari päivää pohtinut ja tunnustellut sisäistä olotilaani. Jotain on tapahtunut. Jotain suurta ja jotain merkittävää. Ehkä muutos alkoi jo ennen sirpalekartan väsäämistä, mutta ainakin sen jälkeen olen aistinut ja tiedostanut muutoksen selvästi. Jotain on muuttunut.

En oikein osaa kuvata muutosta. Minulla on vain vahva tunne siitä, että jokin on nytkähtänyt liikkeelle. Jokin merkittävä, suuri askel kohti eheytymisen tietä on otettu. Melkeinpä jopa huomaamattani. Tunnen muutoksen hyvänä fiiliksenä, turvallisena olotilana, seesteisyytenä ja rauhallisuutena. En enää pelkää tulevia vajoamisia, koska tiedän, ettei niille enää ole tarvetta. Minä vain tiedän sen. Ja vaikka tapahtuisikin, minä selviäisin.

Mutta ei tapahdu. Sanat ilmestyvät näytölle nopeasti, kuin itsestään. Vajoamisia ei enää tarvitse pelätä, koska niitä ei enää tapahdu. Eikä kyse ole asioiden kieltämisestä tai torjumisesta, vaan jostain muusta. Vahvasta tunteesta sisälläni. Sellaisesta olosta, että sirpaleeni alkavat muodostaa yhtä kokonaisuutta – sellaista, jota minun on helppo hallita. Kuten sanoin, en osaa selittää. Tiedän vain, että jotain on tapahtunut. Jotain, mikä on vienyt prosessiani hurjasti eteenpäin.

Olen alkanut tuntea. Oikeasti tuntea. Syviä tunteita, muistoihin kätkeytyneitä tunteita. Olen vaellellut viime päivinä paljon muistoissani ja tuntenut. En tällä kertaa kuitenkaan pahoissa muistoissa, vaan hyvissä ja kauniissa. Niitäkin on. Minä olin jo melkein unohtanut sen.

Olen ollut läsnä, kun kaivan puisen lelulaatikon mökillä esille. Sisällä on vielä viileä, mutta toinen vanhemmista sytyttää takkaan tulen ja kertoo menevänsä laittamaan saunan lämpiämään. Muisto saa minut hymyilemään. Mutta samalla muisto tuo mukanaan surua. Mökillä ei enää juurikaan käyty tuon muiston jälkeen. Ajat ja tilanteet muuttuivat.

Muistossa nousen tikkaat mökin ullakolle. Sisareni lukee minulle ullakkohyllystä löytyviä Valittuja Paloja. Vanhemmat sisarukset ovat kiinnittäneet julisteita ullakon seiniin. Julisteet ovat jo haalistuneet. Niiden kiinnittämisestä on kulunut jo vuosia. Heidän lapsuutensa oli erilainen… Minä tunnen surua. Meidän kanssamme vanhemmat eivät enää jaksaneet touhuta tai tehdä mitään, heillä oli omat juttunsa, meillä omamme. Me olimme kakkoserä, ja minä joukon viimeisin, lähes siis jo näkymätön ja olematon jäännös.

Mieleeni hiipii paljon muitakin muistoja. Muistoja ajalta, jolloin olin vielä pieni ja maailma tuntui kamalan suurelta, jännittävältä ja toisinaan jopa pelottavalta paikalta. Muistoja ajalta, jolloin kesäinen järvi ja sauna tekivät päivästä täydellisen. Muistoja, jolloin lähimetsä muuttui hetkessä suureksi seikkailumaaksi ja mielikuvitus vei mukanaan toisiin sfääreihin. Muistoja...

Olen iloinen, että muistan. Olen onnellinen, että voin jälleen muistaa. Lapsuusmuistot ovat aiemmin pysytelleet minusta kaukana – enhän ole voinut muistaa, koska muistaminen olisi tarkoittanut myös hyväksikäyttömuistojen esiinnousua. Nyt ei ole enää mitään pelättävää. Minä olen jo muistanut pahimman. Nyt voin muistaa loputkin.

Kotona jälleen. Viikonloppureissu miehen kanssa oli ihan kiva. Tai no. Oli siinä kivojakin puolia. Ja sitten sellaisia, vähemmän kivoja ja kuormittavia aspekteja (kuten yli 1000 kilometriä autoilua – minä pidän ajamisesta, mutta kehoni ei). Perjantaina pysähdyimme matkalla kotopuolessa, lämmitimme ulkosaunan ja minä sain hoitaa sieluani rymyämällä keväisessä metsässä & pelloilla (kunnes törmäsin metsässä emo- ja pentukarhujen tuoreisiin jälkiin ja kunnioituksesta karhujen perhe-elämää kohtaan päätin hipsiä vähin äänin väljemmille vesille). Oli rauhallista ja ihanaa, minun oli hyvä olla. Elossa oleva vanhempikin oli onneksi toisella puolen Suomea, joten ei ollut pelkoa, että hän sattuisi tilalle samaan aikaan. Tunsin kuitenkin surua ja ikävää, kun oli lähdettävä niin pian pois ja jatkettava matkaa – olisin halunnut jäädä hoitamaan sieluani hiljaisuuteen pidemmäksi aikaa. Nyt huomaan taas ikävöiväni ja toivovani, että jo pian saisimme muuttaa sinne asumaan. Se olisi tarkoitus. Jos elossa oleva vanhempi ei halua tuhota (sitäkin) unelmaani.

Sirpaleeni olivat suhteellisen kiltisti viikonlopun ajan - ja kiitos tästä kuuluu sirpaleitten tunnusbiiseille: nyt sopimuksemme on, että huomiota halutessaan sirpaleet saavat alkaa laulaa tunnusbiisiä, joka on siis varta vasten tätä sirpaleryhmää varten valittu. Enää sirpaleiden ei siis tarvitse huutamalla tai muilla keinoilla (kuten vyöryttämällä mieleeni erilaisia mielikuvia ja muistoja) kertoa minulle haluavansa päästä ääneen tai kertoa jostain kokemastaan. Nyt biisin hyräily antaa minulle sekä aikaa valmistautua sirpaleitten vastaanottamiseen että mahdollisuuden tunnistaa, mikä sirpale(ryhmä) on kulloinkin äänessä. Toimii. Ainakin minulla. Erityisesti olen ollut iloinen siitä, että tummat sirpaleeni ovat ottaneet tämän lähestymistavan käyttöönsä – enää minun ei tarvitse katsella erilaisia itseni tappamisskenaarioita, joita ne mieleeni lähettävät. Skenaarioiden vyöryttämisen sijaan tummat sirpaleet tyytyvät laulamaan omaa tunnusbiisiään ja saatuaan huomioni, kertomaan, mitä niiden mielessä liikkuu. Nykyisin minäkin saan jopa puhua niille. Ja nyt ne myös kuuntelevat minua. Yhteys on siis todellakin saavutettu!

Yhteyden muodostamisessa sirpaleista väsäämäni kartta on osoittautunut erittäin hyödylliseksi ja selkeyttäväksi apuvälineeksi. Sen avulla olen hahmottanut, miten sisälläni tapahtuu koko ajan jonkinasteista integraatiota. Olemme siis menossa kohti eheämpää, yhtenäisempää minua. Mikä mielenkiintoisinta, integraatiota ei tapahdu vain suhteessa minuun, Unnaan, vaan myös suhteessa toisiin sirpaleisiin: eri sirpaleryhmien jäsenet muuttuvat, mukautuvat ja sulautuvat toisiinsa. Esimerkiksi yksi sirpaleryhmä, joka koostuu pääasiassa jollain tapaa negatiivisista sirpaleista (kuten Suorittaja, Syyllistäjä, Luuseri), on tällä hetkellä järjestäytymässä ryhmän ”johtajan” alaisuuteen ja hiljalleen sulautumassa häneen. Samalla myös ryhmän luonne muuttuu ja aiemmat negatiiviset puolet muuntuvat positiiviseksi energiaksi. Mielenkiintoista.

Näennäisesti normaaleista persoonistani kaksi, vaimo & äiti, ovat jo integroituneet minuun. Kaksi muuta, ristimänimeäni kantava ja Ammattini Edustaja sen sijaan ovat kovaa vauhtia haihtumassa pois: Ristimänimeäni kantava muodostuu sellaisista piirteistä ja toimintatavoista, joita ei enää tarvita. Sen on aika mennä. Ammattini Edustajan on puolestaan tarkoitus haihtua, koska joudun arvioimaan myös ammatillisen identiteettini uudestaan. Sen tilalle on nousemassa uusi osa, uudenlainen näkökulma ammatilliseen minuuteeni. Myös tämä uusi sirpale on jo kovaa vauhtia integroitumassa minuun. Wipii!

Emotionaalisten persoonien tasolla integroituminen on vielä pahasti vaiheessa. Vielä ei ole sen aika, sillä minun on ensin otettava vastaan kaikki se, mitä näillä sirpaleillani on kerrottavanaan. Olen kuitenkin kovin tyytyväinen siihen, että tällä hetkellä hahmotan sirpalekokonaisuuteni ainakin suhteellisen selkeästi. Puhumattakaan siitä, että keskinäinen kommunikointimme on helpottunut huomattavasti! Hiphuraa! Ehkäpä siis vielä jonakin päivänä minäkin olen yksi, eheä kokonaisuus…

Olen tänään kirjoitellut ylös tapahtumia, jotka ovat johtaneet eri osien syntymiseen. Tehtävä on ollut uuvuttavaa ja voimia kuluttavaa. Mutta toisaalta niin kovin antoisaa. Sirpaleitten syntyhistorian määrittämisessä tarvitsin eilisiä tuotoksiani: tein nimittäin eilen itselleni käsitekartan, johon kokosin sirpaleeni. Ryhmittelin sirpaleet omiin ryhmiinsä: lapset, aikuiset, eläimet, pahat, alistuneet… Piirsin nuolia kuvaamaan osien eri suhteita ja yhteydenpitotapoja, sekä etsin jokaiselle sirpaleryhmälle oman tunnusbiisin – siis kappaleen, jonka sanat jotenkin kuvaavat tai koskettavat ryhmäläisiä. Lopputulos on aika hieno, vaikka itse sanonkin. Sirpaleetkin ovat innoissaan. Kartta auttaa sirpaleitakin hahmottamaan tätä kokonaisuutta, johon ne kuuluvat.

Olen sen verran uupunut, että sanoja on vaikea muodostaa. Haluan kuitenkin poimia joitain huomioita sirpaleitteni syntyhistoriasta.  

Lapset: Ovat eriytyneet minusta erilaisten tapahtumien seurauksena. Tapahtumien, joita lapsen mieleni ei ole voinut käsittää tai ymmärtää. Suurin osa näistä on hyväksikäyttömuistoja. Raiskausmuistoja. Kokemuksia itsemääräämisoikeuden kadottamisesta ja toisten mielivaltaan alistumisesta. Raiskata voi monilla eri tavoilla ja lapsisirpaleet tietävät sen...

Alistuneet. Luovuttaneet: Jotain tapahtui... jotain, mikä sai kaksi osaa lohkoutumaan minusta. Jotain, mikä riisti viimeisenkin uskon, toivon, unelman… Jotain, mikä jätti jälkeensä osat, jotka uskovat maailman olevan paha. Jotka uskovat, että tämä on rooli, joka meille (minulle) on annettu. Jotka uskovat, etten koskaan tule pääsemään roolistani eroon: olen luotu vain toisten tarpeita, haluja, traumoja, mielikuvia ja fantasioita varten.

Aikuiset: Irtaantuivat, jotta selviäisin. Tähän ryhmään kuuluu yhteensä neljä eri-ikäistä sirpaletta. Ensimmäinen näistä syntyi eräänä menneisyyteni perjantai-iltana: Elossa oleva vanhempi tuli kotiin sairaalasta. Hän oli murheensa ja surunsa ympäröimä, ei puhunut mitään. Tuli vain sisälle ja istuutui keittiön pöydän ääreen. Lyyhistyi pöytään vasten, hajosi ja alkoi itkeä silmittömästi. Minä katselin vierestä. Tunsin sisimpäni kääntyvän ympäri ja jonkun puristavan minua kasaan. En sanonut mitään. Jonkin ajan kuluttua elossa oleva vanhempi kertoi, että kuolleella (silloin vielä elossa olevalla) vanhemmalla oli vakava sairaus ja elinaikaa oli korkeintaan muutama kuukausi. Tämän sanottuaan elossa oleva vanhempi jatkoi hysteeristä itkuaan. Minä en tiennyt, mitä minulta odotettiin. Lohdutusta? En minä halunnut lohduttaa elossa olevaa vanhempaa – minä halusin lohdutusta (en sitä kuitenkaan koskaan saanut, sillä minulta ei missään vaiheessa kuolleen vanhemman sairastaessa tai lopulta kuoltua kysytty, miten jaksan tai miltä minusta tuntuu). En sanonut mitään. En tuntenut mitään – vain kylmää pelkoa. Sitä pelkoa, joka muutti sisimpääni asumaan siihen päivään asti, kunnes kuollut vanhempi kuoli. Tuona perjantai-iltana minusta erkani sirpale, joka otti kantaakseen kaiken sen, mitä minä en jaksanut käsitellä. Sen oli pakko. Jotta minä selviäisin. Olin tuolloin 15-vuotias.

Tuo viimeinen muisto koskee yhä. Riipaisee niin syvältä. En jaksa enää kirjoittaa tämän enempää. Siinä oli nyt kolme esimerkkiä sirpaleitten syntymekanismeista. Mukaan mahtuu monenlaisia kokemuksia ja muistoja. Sain aiemmin päivällä kirjoitettua lähes kaikkien sirpaleitten syntyhistorian auki – vain muutama ei halunnut paljastaa, mitä niiden olemuksen taakse kätkeytyy. Tarkoitus olisi viedä kirjoitus terapeutille… Katsotaan, mitä siitäkin tulee.

No niin. Nyt menee huonosti. Parin päivän ajan mielessäni on ollut sellainen tahtojen taistelu, etten oikein tiedä, miten päin olisin tai mitä ajattelisin. Great. Indeed. Sirpaleilla tuntuu olevan meneillään jokin sota, tai vähintäänkin suuri konflikti, johon minua ei oteta osalliseksi. Kukin niistä yrittää perustella näkemystään mitä moninaisimmin sanakääntein. Kukaan ei kuitenkaan kuuntele, mitä toisella on sanottavanaan. Ihan hemmetin kiva. Voisitteko te ottaa vuoronumerot noihin teidän puheenvuoroihin, ettekä karjua mielipiteitänne toisten puheiden lomasta?

Psykiatrin lausuntoa on nyt tavattu. Useaan otteeseen. Tiesinhän minä jo ennestäänkin, että minulla on useampi näennäisesti normaali persoona, mutta nyt, kun joku, jota näen vain kerran parissa-kolmessa kuukaudessa puoli tuntia kerrallaan, sanoo samaa, asia tuli jotenkin todelliseksi. Ja saatoin paremmin yksilöidä, ketä nämä näennäisesti normaalit persoonani ovat ja mitä tarkoitusta varten ne ovat olemassa. Sepäs se olikin mielenkiintoista. Tänä aamuna teinkin itsestäni ja sirpaleistani taulukon, johon kokosin sekä näennäisesti normaalit että emotionaaliset persoonani. Pitää vielä jossain vaiheessa täydennellä taulukkoon, mihin tarkoitukseen kukakin on syntynyt.

Mutta palatakseni niihin näennäisesti normaaleihin persooniin. Kaksi heistä onkin jo käynyt esittäytymässä, H ja minä, Unna. Näistä H on kanssakäymisissä sukulaisten kanssa, pitää huolen, että toisilla on kaikki hyvin, sietää kaiken, kääntää poskea, puree hammasta ja vaan jaksaa. Unna on minä, true self, joka näkee sisäisen tilanteeni laajemmin ja pyrkii toimimaan meitä (minua) suojellen ja varjellen. Kolmas näennäisesti normaali persoona on Ammattini Edustaja. Luonnollisesti tämä osa astuu keppeihin heti, kun minun oletetaan olevan ammattiroolissani. Osa vahvistuu entisestään, jos vedän työvaatteet päälle. Totta puhuen, kun Ammattini Edustaja on omassa roolissaan, työvaatteet päällään ja valmiina töihin, minä ihailen häntä. Tuolloin Ammattini Edustaja on jotain, jonka kanssa minäkin haluaisin olla tekemisissä. Jotain, joka tekee työnsä hyvin, saa siitä kiitosta, osaa kohdata ihmiset heidän tilanteensa edellyttämällä tavalla ja saa yhteyden heihin. Jotain, joka on vielä paljon enemmän kuin osaan edes kuvata.

Näiden kolmen näennäisesti normaalin persoonan lisäksi erotan kaksi vielä kysymysmerkkinä pysyttelevää osaa, joista yksi kuiskaa nimekseen Selviytyjä. Selviytyjä läpileikkaa kaikkia muita näennäisesti normaaleja persoonia ja on lähes aina läsnä. Kuudenneksi näennäisesti normaaliksi persoonaksi nostan osan, jolla ei vielä ole roolia, mutta joka on kuitenkin jo olemassa. Äiti.

Näiden osien alapuolelle taulukkoon raapustin lukuisia emotionaalisia persoonia. Laskujeni mukaan kirjasin niitä olevan (tällä hetkellä) yli 30. Sieltä löytyvät eri-ikäiset lapset, aikuiset, tummat sirpaleeni, Lumikko, Leijonat, Suojelusenkeli, vasemmalla puolella kehoani asuva sirpale sekä monet muut. Myös paljon sellaisia sirpaleita, joita en ole aiemmin tavannut. Esimerkiksi sirpale, joka on ottanut säikyn, pahoinpidellyn ja kidutetun eläimen muodon. Ulkoisesti sirpale ei enää muistuta mitään tuntemaani eläintä, koska sen ulkoinen olemus on niin riutunut, murjottu ja tuhottu. Tämä sirpale on vastuussa siitä, miksi nykyään koen kodin turvapaikakseni, en kestä uusien ihmisten seuraa ja pyrin välttelemään minulle liian suuria sosiaalisia haasteita. Tämä sirpale ei luota kehenkään, vaan säikkyy kaikkea ja kaikkia. Pelokkuus on ymmärrettävää, sillä sirpale on ollut läsnä kaikissa niissä kaikkein pahimmissa tapahtumissa.

Taulukon tekemisen jälkeen sirpaleet ovat hieman rauhoittuneet. Kai ne kokevat jonkinlaista tyyneyttä, koska kokevat saaneensa paikan taulukossa ja näin myös minussa. Kunhan saan taulukkoon vielä täydennettyä, mistä syystä ja mihin tarkoitukseen kukakin on syntynyt, tilanne varmasti rauhoittunee vielä entisestään.

Kaiken kaaoksen keskellä, eilen illalla, sain kosketuksen sirpaleeseen, joka tuntee surua, vihaa, pelkoa, pettymystä,… joka ymmärtää, ettei se, mitä tapahtui, ollut minun vikani. Sirpale näyttäytyy mielessäni nuorena naisena, joka istuu maassa, polvet rintaansa vasten ja puristaa käsiään jalkojensa ympäri. Sirpale itkee ja heijaa itseään edestakaisin. Jos kuuntelee oikein tarkkaan, voi kuulla sirpaleen kuiskaukset. Se ei ollut minun vikani. Ei ollut minun vikani. Minä en tehnyt mitään ansaitakseni sitä. Tämä on epäreilua. Ei sen pitänyt mennä näin. Tämä on epäreilua. Minä tahdon elämäni takaisin. Mikä oikeus niillä ihmisillä oli rikkoa minut? Mikä oikeus niillä oli rikkoa minun menneisyyteni, minun nykyisyyteni ja minun tulevaisuuteni? Mikä oikeus niillä ihmisillä oli rikkoa unelmani, uskoni ja toivoni? Mikä oikeus? Ei niillä ollut oikeutta! Ei ollut! Painukoot helvettiin! Helvettiin! Sen ne ansaitsevat! Ei ollut oikeutta… Tässä vaiheessa sirpaleen puhe vaimenee ja nyyhkytykset kasvavat liian suuriksi. Sirpale vaipuu hysteerisen itkun uuvuttamana maahan ja sivelee multaa sormiensa alla, samalla kun nyyhkytykset ravistelevat sen vartaloa.

Voi sirpaleparkaa. Yritän lohduttaa sitä, mutta turhaan. Sen on tunnettava surunsa ja pettymyksensä, vihansa ja aggressionsa. Sen tunteet ovat oikeutettuja. Sen kysymykset ovat todellisia. Sen viha on aitoa. Saisinpa minä osani sen tunteista…

Psykiatrin lausunto sairasloman jatkamista varten tipahti postiluukusta. Jepjep. Mitäpä tähän lisäämään. Tervetuloa takaisin tähän todellisuuteen! Ei sinusta mihinkään ole, katso nyt, noin huono tilanne ja kaikkea! Niinpä niin. Niin näkyy olevan.

Ja kuitenkin, miksi sitten tuntuu siltä, että fiilis on jo paljon parempi kuin sairasloman alkupäivinä? Miksi ei ole yhtä kaaottinen, epätoivoinen ja masentunut olo? No, tiedänhän minä, miksi tuntuu. Koska eheytyminen on edennyt. Olen kosketuksissa omaan itseeni, true selfiin. Ymmärrän, mitä minulle on tapahtunut ja pystyn jo yhdistelemään muistojani omaan elämänhistoriaani. Hiphei.

Ja silti, luen ja tavaan taas lausuntoa. Tuossahan minä olen. Tuollainenhan minä olen. Jossain vilahtaa sana rakenteellinen tertiäärinen dissosiaatio. Toisaalla kuvataan, miten en pysty hoitamaan ammattiani tällä hetkellä. Pitkä sairasloma tarpeen. Joojoo. Niin justiinsa. Aargh. Eikö vaan saisi jo olla terve?

Levoton olo. Pari viimeistä päivää on tuntunut siltä, että seinät tulevat koko ajan lähemmäksi ja kuolen tylsyyteen. Tylsyyteen. Ensimmäistä kertaa sairaslomani aikana alkaa tuntua siltä, että tulen hulluksi ihan vain siitä syystä, että öhnötän koko ajan kotona, en näe muita ihmisiä (lukuun ottamatta miestä, ja niin, ei ole oikein ketään, ketä nähdä), minulla ei ole mitään tekemistä eikä ole odotettavissa, että tilanne muuttuu lähiaikoina (tulihan sitä sairaslomaa syksylle asti lisää). Minä tahdon töihin!

No niin. Kukahan nyt on sitten äänessä? Suorittaja? H? Olotila on minulle tuttu viime keväältä – silloin olin kiitollinen, että aloitin työt (keskeytin silloisen sairasloman) ja pääsin pois kotoa. Nyt tiedän paremmin. Tiedän, että olotila lupailee hyvää, mutta tarkoittaa myös sitä, että nyt on ennen kaikkea otettava rauhallisesti ja jatkettava eheytymistä – toisin sanoen keskityttävä edelleenkin itseeni. Eikö sitä nyt ole tehty jo ihan tarpeeksi? Eikö tämä jo riittäisi? Action, please!

Hiljaiselo on hyvästä. Ainakin tällä hetkellä. Sirpale mielessäni ei kuitenkaan ole samaa mieltä. Yritin eilen keskustella sirpaleitteni kanssa siitä, mitä ne luulevat, että minun kannattaisi syksyn jälkeen tehdä. Palata töihin? Etsiä uusia töitä? Lapsisirpaleet eivät osanneet ilmaista mielipidettään, mutta vasemmalla puolella asuva sirpaleeni oli sitä mieltä, että työt voisivat olla ihan hyvä vaihtoehto. Me molemmat kuitenkin lisäsimme, että onneksi sitä ei vielä tarvitse päättää, ja onhan syksyyn vielä aikaa.

Niinpä niin. Onhan sinne vielä aikaa. Jos kuitenkin haluan päästä jo työelämään, mutta en kuitenkaan vanhalle työpaikalleni (no, loppuisihan minulta se työsuhdekin tämän vuoden lopulla), pitäisi tosissaan alkaa haistella uusia tuulia ja mahdollisuuksia. Aiemmassa postauksessani puhuin siitä yhdestä työpaikasta (minne tiedän, etten pääse, koska luultavimmin sinne on jo tyyppi valmiiksi valittuna ja yleinen haku on vain muodollisuus), ja teinkin jo hakemuksen sinne. Nyt voin sitten jonkin aikaa vielä pähkäillä, lähetänkö hakemuksen vai enkö lähetä. Realisti minussa sanoo, että oikeastaanhan se on aika sama, mutta Leijona kuiskaa, että aina kannattaa yrittää. Nääh. Saa nähdä.

On kuitenkin paljon, että nyt ajattelen näin. Tai pikemminkin, että jaksan ajatella näin. Yritän kuitenkin pitää mielen maltillisena ja selvittää, onko tässä kaikessa kuitenkin vain kyse siitä, mitä olen aiemminkin tehnyt – ryntään eteenpäin liian aikaisin, juoksen tuntemuksiani karkuun, suoritan? Osa minusta sanoo, että tilanne on toinen. Enhän edes suunnittele tekeväni vielä moneen kuukauteen mitään, mutta kuitenkin suunnittelen elämää syksyn jälkeen. Jaksan siis uskoa, että on elämää syksyn jälkeen.

Ja samaan hengenvetoon on todettava, että en kuitenkaan usko, että on vielä syksyllä elämää minussa, joten täytyy keksiä jotain muuta. Ja kuitenkin, tänään otin ensimmäiset tabletit kaksinkertaisella hormoniannostuksella. Että hiphei vaan.

Tahdon takaisin töihin.

                                            Ei, enpäs tahdo.

No muuten ihan varmasti tahdon!

                                            Älä nyt taas aloita.

No, okei, en minä ehkä sinne…

                                            Niin, vaan haaveilet jostain muusta.

Mutta kun näin sen ilmoituksen!

                                            Ja ajattelit pistää hakemuksen sisään?

No ei kai siitä haittakaan…

Ja mitenkäs perustelet useamman kuukauden sairasloman ja vakuutat olevasi kykenevä siihen, vieläkin vaativampaan ja raskaampaan työhön?

Mutta, se on se mun oikea unelmatyö! Sitä mä oon aina halunnu päästä tekemään!

                                            Niinhän se on.

Ja sinä tiedät, että minä olen hemmetin hyvä siinä! Ja tiedät, että nautin siitä! Ja nyt haluan jo tekemään sitä työtä!!

                                            Tiedän. Niin haluan minäkin.

No mikä tässä sitten on ongelmana??

                                            Etköhän sinäkin sen tiedä.

Ja vitut.

                                            Ei meistä ole vielä siihen.

Sinä olet vaan tahallasi ilkeä!!

                                            Ja sinä tiedät, että minä vain suojelen meitä.

Ihan varsinaisesti en noin yksiselitteistä vuoropuhelua hetki sitten mielessäni käynyt, mutta ajatuksen ja tunteiden tasolla on helppo konkretisoida se noihin sanoihin. Oikeasti minulla on taas niin ikävä töihin. Ei kuitenkaan sinne työpaikalle, josta jäin sairaslomalle. Vaan muualle. Toisaalle. Ikävöin sitä työtä, joka kaikin puolin on unelmatyötäni (nykyinen työpaikka on vain sitä puoliksi). Siitä on jo kovin aikaa, kun viimeksi sain tehdä sitä työtä – sanan varsinaisessa merkityksessä. Ikävä…

Ikävää ei auta se, että satuin näkemään (joo, sattuuhan sitä näkemään, jos käy kyttäämässä avoimet työpaikat –nettisivua) ilmoituksen avoimesta virasta. Nyyh. Ja nyyh. Sisälläni vellovat ristiriitaiset tunteet. Jokin osa vakuuttaa, että työ alkaisi vasta lokakuussa ja olisinhan minä jo siihen mennessä paremmassa kunnossa… Ja sitten tulee realisti ja kertoo, että tuskin minulla mitään chänsejä edes olisikaan – olenhan sairaslomalla. Se siitä sitten. (Vaiennan äänen, joka kertoo, että tavallaan minulla olisi suhteita, jotka voisivat avittaa työn saamisessa. Hys. Hiljaa nyt. En ole minnekään hakemassa.)

Huomaan, että olen taas alkanut suunnittelemaan tulevaisuuteni varalle kaikenlaista. Niinpä niin. Suunnitteleva ja suorittava sirpale on minulle jo ennestään tuttu. Niin tuttu. Se haluaisi jo edetä. Se haluaisi jo jatkaa siitä, mihin kaikki jäi. Se haluaisi jo lopettaa tämän paikallaan makailun ja pysähdyksissä olemisen. Mennään jo eteenpäin!

Osaltaan sirpale on oikeassa. Tiedän olevani jo paljon paremmassa kunnossa kuin sairaslomani alkaessa. Olen uskaltanut ottaa vastaan sen, mitä on tapahtunut. Olen antanut tunteilleni vallan, kuunnellut sirpaleitani ja lakannut juoksemasta karkuun menneisyyttäni. Olen onnistunut rakentamaan keskusteluyhteyttä sirpaleisiini ja olen saanut kosketukseni itseeni, oikeaan minuuteeni, true selfiin. Alan hiljalleen päästä lapsuudessa rakentuneista ajatusrakennelmista ja saada tilalle todellisempia, terveempiä rakenteita. Olen alkanut eheytymään.

Kuulostaapa hienolta. Liioitteletkohan sinä nyt? En. Ja tiedän sen itsekin. Mutta kiirehtiä ei silti saa.

Ja kuitenkin…